Parikkalan patsaspuistossa on yli 560 betonihahmoa, jotka joogaavat, marssivat, tanssivat, voimistelevat ja uivat. Niillä on tekohampaita, koruja ja lasisilmiä. Ne hymyilevät, irvistävät ja tuijottavat meitä tiukasti. Niiden silmät räpsyvät samaan tahtiin kanssamme. Ne tuntuvat liikkuvan heti kun käännät niille selkäsi.
ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen patsaat taikovat ympärilleen salaperäistä tunnelmaa, joka on vähän karmivaa mutta samaan aikaan jotenkin huvittavaa. Katsot puistossa mihin suuntaan tahansa, näet aina jossain pilkistävän patsaan, joka seuraa sinua katseellaan.
Veijo Rönkkösen (1944-2010) elämäntyön voi kokea ja nähdä hänen omassa kotipihassaan, Parikkalan Koitsanlahdessa.
Puiston suurimman ja lumoavimman osion muodostavat 255 jooga-asennoissa olevaa sammaloitunutta patsasta. Veijo Rönkkönen teki betonijoogit kuviksi omasta nuoresta kehostaan. Veijo oli herkkä ja taiteellinen poika, jonka nuoruus ja teinivuodet olivat vaikeita.
1970-luvun puolivälissä Veijo kävi joogakurssin ja ryhtyi aktiiviseksi joogan harrastajaksi. Ensimmäisen joogapatsaan hän teki isänsä kuoleman jälkeen 1975. Patsas tekee shirshasanan eli seisoo päällään. Rönkkösellä oli aina muutama patsas työn alla samanaikaisesti mutta jokaisen muotoilemansa jooga-asennon hän myös opetteli tekemään itse.
Sammaloituneet joogapatsaat ovat eittämättä koko puiston henkinen keskus ja kuvastavat samalla voimakkaasti Veijo Rönkkösen omaa persoonaa. Hän oli pidättyväinen ja omissa oloissaan viihtyvä. Taiteen tekeminen oli hänen tapansa kommunikoida ulkomaailman kanssa. Patsaillaan hän kutsui maailman luokseen.
Veijo Rönkkönen työskenteli erilaisten ja vaihtelevien aiheiden parissa vuosia ja veistosryhmät käsittävät kymmeniä erilaisia teoksia. Eksoottiset aiheet, eläimet, kasviveistokset ja vieraiden kulttuurien ihmiset, luovat puistoon kiehtovan epätodellisen tunnelman.
Äitinsä kuoleman jälkeen muutoin hyvin vetäytyvästä taiteilijasta kuoriutui iloinen ja jopa puhelias. Hänen kerrotaan jutelleen ja nauraneen spontaanisti patsaspuistossa vierailevien ihmisten kanssa.
Veijo Rönkkösellä ei ollut omia lapsia. Äitinsä kuoleman jälkeen hänen käsistään syntyi monia lapsiveistoksia - kokonainen lasten paraati. Lapset voimistelevat, tanssivat, uivat ja leikkivät hänen pihallaan iloisina ja eläväisinä. Ilakoivat lapsipatsaat kuvastavat sitä Veijoa, jota hän ei itse koskaan saanut olla. Hän oli jäänyt vaille vanhempiensa rakkautta ja huomiota, ja lapsikatraan tekeminen oli Veijolle oman lapsuuden ankeista muistoista irrottautumista. Teokset kuvaavat myös Veijon halua alleviivata taideteosten ja niiden isän luonnollista suhdetta. Teokset ovat tekijänsä lapsia.
Veijo Rönkkönen ei halunnut ajatella puiston tulevaisuutta. Hänen haaveensa oli, että puisto peitettäisiin hiekkaan ja tuhat vuotiseen hiljaisuuteen. Hän oli sopeutunut ajatukseen, että puiston rappeutuminen olisi väistämätöntä. Vaikka Veijo toivoi puistolla olevan merkitystä ihmisille, ei hän vaatimattomana ihmisenä voinut kuvitella, että joku pitäisi hänen jälkeensä huolta puistosta. Taiteilija ei itse täysin oivaltanut työnsä merkittävyyttä vaikka saikin taiteellista tunnustusta ennen kuolemaansa. Veijo vastaanotti kulttuuriministeriön myöntämän taiteen Suomi-palkinnon elämäntyöstään vuonna 2007.
Veijo Rönkkönen menehtyi päiväunillaan sairauskohtaukseen kotonaan patsaspuistossa pääsiäisenä 2010. Kuolinpäivänään hän oli tavalliseen tapaansa tehnyt aamulla joogaharjoitukset, sytyttänyt tulet leivinuuniin ja kävellyt puutarhassa. Päivällä hän oli käynyt uimassa Imatran uimahallissa ja tullut kotiin päiväunille. Hän oli nukkumaan mennessään 66-vuotias.
Veijo Rönkkösen yllättävän kuoleman jälkeen patsaspuiston tulevaisuus oli vaakalaudalla. Onneksi kuitenkin löytyi ihmisiä, jotka ovat vaikeuksista huolimatta jaksaneet ylläpitää Veijon muistoa ja Parikkalan patsaspuisto on edelleen kaikkien taiteen ystävien ihailtavana.
Suosittelen lämpimästi käyntiä Parikkalassa Veijo Rönkkösen patsaspuistossa.
Lähde: Patsaspuisto.net
Kuvat: Leena Salovaara 4.9.2020
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti